Lauantaina 12. helmikuuta 2011

1980-luvun lopussa, kun olin ja vähän aikaa harrastanut koirankoulutusta ja aloin vetää Villakoirakerhon tapakasvatuksia silloin tällöin, tuntui, että kovin monelle tapakasvatuksissa kävijälle piti selittää samat perusasiat koiran opettamisesta. Niinpä mietin, että jos ne saisi koottua A4-paperille tai kahdelle, joita sitten jakaisi treeneissä, niin pääsisi vähemmällä vaivalla, ihmiset muistaisivat paremmin ja perheenjäsenetkin voisivat oppia samalla vaivalla. Muut kokeneemmat Villakoirakerhon tottelevaisuusharrastajat lähtivät innolla mukaan laatimaan tuota tapakasvatusopasta ja niinpä heidän neuvoessaan ja minun kirjoittaessani syntyi 40- sivuinen vihkonen Iloa villakoirasta – Opettamisen alkeita, jota Villakoirakerho myy omakustannushintaan ilmeisesti vieläkin. Kun sitten myöhemmin kävin vetämässä treenejä, en osannut enää neuvoa mitään: kaikki olivat täysinoppineita, kun olivat vihkosemme lukaisseet. Kontaktikoulutus vain jäi pois vihkosesta kun en siitä mitään silloin ymmärtänyt. Nyt 20 vuotta myöhemmin vasta alkaa homma olla hanskassa ja minulla on jokin käsitys siitä, mitä kontaktikoulutuksella tarkoitetaan. Äsken kirjoitin lyhyen pätkän aiheesta, mutta jotenkin vain katkesi kesken, tässä se kumminkin on:
” Suhde koiraan ja opettamisen taito
Kirj. Hannele Tervola
Koira on eläin ja sellaisena hyvin monimutkainen, täysin ihmissuhteen kaltainen monivivahteisuudessaan on suhteemme koiraamme. Mutta jos ajattelemme, että koira on jotakin ”vain”, kuin esine, kuin typerys, niin kadotamme tuon muuten mahdollisen antoisan ihmissuhteen koiraamme ja syntyy ihan samanlainen hedelmätön kränä kuin haukkuessamme jotakin tuttua ihmistä, joka silloin ei voi muuta kuin kääntää nurjan puolensa meihin päin ja niinpä emme voi todellakaan kutsua yhteistyötämme älykkääksi. Siinä missä ihminen on kouluja käynyt, on koira elämäntavoiltaan luonnollisempi ja niinpä koira ei jää monimutkaisuudessaan ihmisille toiseksi vaikka palikka-aivoinen ihminen voisi niin luulla. Koiran koko sielunelämän tapaa, kun herkistyy sen elekielen tunnelmille, ne ovat koiran ja ihmisen välinen todellinen kieli, joka on ihmisenkin luonnollisin kieli, jonka käyttäminen ennakkoluulottomasti avaa kokemuspiirimme antoisaksi ja taitojen kasvulle otolliseksi. Eläimistä mallia ottaessamme, esim. tyylikysymyksissä, tavoitamme omaa luontoamme ja sen myötä tyytyväisempää ja taitavampaa elämää.”

Sain ”koira”-sanaan tarvittavat kirjainkuutiot valmiiksi. Banjo tuumi, että se kirjoittaisi sanan noin vain, mutta kun se sitten itse suunnitteli kaiken, niin se oli ihan liian vaisulla tuulella eikä koskenutkaan kuutioihin. Myöhemmin treenasin molempien kanssa reippautta ja etenkin Vala reipastui kovin, ottipa pari kuutiota suuhunsakin. Myön Banjo kannis´keli kehotuksestani kuutioita, kun oikein innostin. Heittelin kuutioita sinne tänne lattialla milloin mitenkin, kunnes sitten muodostui melkein sana ”koira”. I oli A:ta vasten, ei tarvinnut Valan kehoittaessani kuin tassulla raapaista, niin se vieri paikoilleen ja KOIRA Banjon tyypilliseen tyyliin oli valmis ja kehuin paljon ja annoin sille juustoa palkaksi. Näyttäisi siltä, että kun Vaapukka kerran suostuu tarttumaan vaahtomuovikuutioihin, niin se kyllä oppi kirjoittamaankin ja vielä ihan hyvin.

Banjolla on koko päivän ollut morkkis kun se aamupäivällä omin neuvoin yrittäessään epäonnistui surkeasti. Niinpä kehotin sitä kääntämään masennuksensa motivoituneeksi yrittämiseksi ja kokeilemaan uudelleen. Banjo vaikutti edelleen masentuneelta mutta sitten Vaapukka tuli mukaan: Banjon otettua K:n Vala otti O:n tassullaan, sitten Banjo I:n ja niin edes päin. Yhteistyöllä syntyi KOIRA-sana. Minä toimin valmentajana, innostajana, mutta koirat siirsivät palikat itse ja Vaapukka näytti päättäneen palikkajaon mielessään. KOIRA-sanan kirjoitussuunta oli oikein juuri niin kuin pyysin kameraan eli yleisöön päin (paitsi K-kirjain). Hienoa! Olisi kiva temppu kun yhdessä yhteistyöllä kirjottaisivat… Vaikka vielä tuli kyllä neuvottua aika paljon.