Lukeminen ei ole hyväksi silmille, sillä luettaessa katsotaan liian lähelle. Siksi kehoitan koiriani katselemaan puita mahdollisimman paljon, sillä ne ovat kaikista luonnollisen hyväätekevin katseen kohde, joka myös treenaa hahmontunnistuskykyä parhaiten. Samoin liikkumisessa on hyvä ponnistaa kokonaan lukutaidottomalta pohjalta, olla eläimen kaltainen eikä istua nököttävän lukevan ihmisen kaksoisolento.
Perheeseeni siis kuuluu vain minä ja koirani Vala ja Banjo sekä kaksi undulaattia Tipi ja Romeo, jotka oheisessa kuvassa. Tipi on keltainen ja Romeo turkoosi (kasvattajan anatamat nimet).
Aiemmin minulla on ollut enemmänkin undulaatteja ja jopa yksi papukaija sekä enimmillään kaksi kania. Kanit opettavat herkkyyttä ja undulaateilta oppii elekielistä kommunikaatiota. Undulaatit ovat kovin fiksuja ja kanit luonnoltaan arkoja.
Pitäisköhän vaihtaa nuo undulaattien nimet: vaikkapa että Kerttu ja Jussi!
Kun olin 13-vuotias, meille hankittiin musta keskikokoinen villakoira Aamos. Kun se oli kolmen, aloitin agilityharrastuksen sen kanssa ja käytiin myöhemmin myös tottelevaisuuskokeissa avoimeen luokkaan asti. Kun Aamos oli viiden ja minä 18, hankin lyhytkarvaisen collien nimeltä Vinski. Sen kanssa harrastin hakua. Kun muutin 21-vuotiaana pois kotoa, molemmat koirat jäivät vanhemmilleni, mutta edelleen harrastin Vanskin kanssa ja huolehdin villakoirasta osittain. Minulla oli joitakin pieniä eläimiä, mutta niitä en kouluttanut: rotta ja myöhemmin kanarialintuja ja akvaario. Sitten hankin kanit ja undulaatit. Nyt olen jo 39 ja Vala on kolmas koirani ja Banjo neljäs. Tiedän pitväni eniten juuri koirista ja undulaateista. Koirarodun valinnassa eloisuus oli pääkriteeri, joka määräsi koiran maksimikoon.
Eilisiltana otin koirien kanssa muutaman sanan englantia: etenkin ”dog” on helppo, kun se kirjoitetaan samoin kuin lausutaan. Kirjoitin sanat paperilapulla käännöksineen, luin ääneen ja jätin paperin koirieni näkyville lattialle.
Kun ei tänään oltu treenattu kirjoittamista, niin otin nyt illalla kaikki palikat ja pyysin Banjoa etsimään sieltä lausumani sanan kirjaimet: jotakin mitä en nyt muista, MAJA ja VALO. Banjo oli kuin olisi unohtanut tempun, jotenkin ruostunut tai alkujähmeyttä, mutta kun näytin sille palikat, niin se nosti niitä, muttei siirtänyt reunalle. Välillä se tuntui osaavan, välillä otti itsenäisesti muita palikoita. Otin sitten Valan kanssa palikoiden tönimistä: HEI muiden palikoiden joukosta oikeaa tassuilla raapien. Banjon laitoin siksi aikaa viereiselle ”sirkustyynylle” istumaan ja kylläpä se ehtikin yhden lyhyen sanan aikana niellä lihapullanpaloja pallilla pysyäkseen! Ehkä jo yhdessä vuorokaudessa ehtii taito ruostua, kun on kyseessä ihan uusi vaativa temppu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti