Ollaan ehkä kerran päivässä treenattu makupalanmurenilla puhemielikuvia ja äänentuottoa ja laulusta samoja juttuja, laulu yleensä etusijalla. Vaapukka on yleensä ollut innokkaampi ja Banjo vähän kuin seurana. Mutta Vaapukkakin on ollut jotenkin vaisu, kun treenin lisäksi sille ei ole jäänyt paljoakaan mietittävää oppimisessa. Entisistä vuorista on tullut mitä lie maaston kohoumia ja treenimotivaatio on laimentunut sen myötä paljon. Tavallaan tuo laulutreeni on kuitenkin ihan kivaa.
Mietin tässä miten koirille opetettaisiin hyvä ajattelukyky: Tarvitaan näkäaistin rankennehahmotus kuin luontoa katsellessa. Siihen tapaan katsellen havainnot elämän ilmiöistä muodostavat rakenteisen objektiivisen maisemakartan. Suomenpystykorva kai osaa tämän hyvin. Lisäksi pitäisi koiran olla jotensakin elämänfilosofinen: mitä nämä kokemuspiirini tai tämänhetkisen keskittymiseni rajoilla olevat ilmöt ja tuntemukset ovat, mitä ne kertovat maailmasta ja elämästäni, millaiseksi maisema laajenee, kun ne ottaa mukaan dynamiikkoineen, vaikuttavine ympäristöineen? Eli kuva pitäisi laajentaa niin, että siitä näkee kaiken olennaisen, mieluummin liikaakin kuin yhtään liian vähän. Ehkä suomenpystykorva kelpaa sellaisessakin malliksi, en tiedä. Koivua katsellessa mieleen tuleva elämänviisaus on kai tämänsuuntaista mutta vielä taitavampaa. Josko nuo ovat elementtejä, joista osaa koiralleen viestiä mallia näyttämällä, esim. katselemalla koivuja ja kuulostelemalla näkemystöään kuin jonkinlaista maisemakuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti